“Luonnonvarojen merkitys taloudessa kasvaa. Tämä edellyttää uusia strategiota valtiolta, suuryrityksiltä ja pk-sektorilta, koko yhteiskunnalta” (RD Info 3/2012). Osaaminen ja koulutus ja muu toiminta on suunnattava uudelleen. Vielä ei merkittäviä  uusia ainakaan valtakunnallisia linjauksia kuitenkaan ole havaittavissa, jos asiaa katsoo koulutuksen (ja sitä tukevan tutkimuksen) käytännön suuntaamisen näkökulmasta:

Esimerkiksi 1990-luvulla hallituksen toimesta lakkautettiin Oulun yliopiston rakennustekniikan yksikkö, uuden hallituksen toimesta on pyritty ajamaan alas esim. Oulun seudulla luonnonvaratalouden aloituspaikkoja mm. ammattikorkeakoulussa.  Myös etelässä vuorikoulutus ehdittiin lopettaa. Linja on jatkunut hallituksen tai opetusministerin väristä riippumatta. Kasvavien kaivosten tarpeisiin ei välttämättä ole tarjolla riittävää ammattitaitoa ja kokemusta ratkaisujen suunnittelemiseksi. Kokemuspohjaisen hiljaisen tiedon siirtäminen on katkennut. On aloitettava lähes alusta. Kipeään tarpeeseen tarvittavia kaivosinsinöörejä ja geologeja on alettu kouluttamaan väliaikaisratkaisuilla.

Valtionyhtiöt ovat luopuneet kaivosoikeuksista ja maaperän rikkaukset saa se, joka ensin ehtii.Kaivosoikeuksien luovutus valtionhallinnasta ulkomaisille yhtiöille pilkkahintaan vielä aivan viime vuosina kertoo osaltaan linjasta.  Luonnonvaroja arvostavia valtioita pidetään takapajuisina. On keskityttävä osaamiseen – sanoo suomalainen mantra –  kuten peliteollisuuteen ja muihin paikkaan ja ympäristöstä riippumattomiin osaamisen alueisiin. Toinen linja edellyttäisi ehkä mm. pikaista lainsäädännön muutosta, mineraalien määrittämistä valtion omaisuudeksi ja hyötymisjärjestelmien rakentamista (esim. lisenssit, valtionyhtiö mukaan ulkomaisiin sijoituskohteisiin Suomessa yms.) sekä tutkimuksesta ja koulutuksesta pitkäjänteisesti huolehtimista.  Vanha alasajolinja jatkuu ja kun se kääntyy, tulokset näkyvät vasta pitkällä aikavälillä.  Ongelmien kasaantuessa on kuitenkin pohdinta toimenpiteistä aloitettava. Oikeaa ratkaisua on haettava riippumattomien toimijoiden ja asiantuntijoiden avustuksella.

Pikaratkaisua tilanteeseen ei ole. Syyn vierittäminen ongelmista muille on suurin riski. Rintamakarkuruuttakin esiintyy. Jokaisen on katsottava, mitä voi asioille tehdä ja oltava ”mies paikallaan” erään viime sodissa Mannerheim-ristejä jakaneen kenraalin sanoja laintakseni ”eikä ole kenraali arvokkaampi sotamiestä, kunhan taistelee paikallaan ja asemistaan minkä voi”.  Tarvitaan strategisia linjauksia, millä Suomi elää ja panostamista tutkimukseen ja koulutukseen. Oppilaitoksen edustaja tai ELY-toimija tai maakuntaliitto voi tehdä omalta osaltaan asialle jotakin esim. koulutustarpeiden ennakointiprosesseja ammattilaisilta tilaamalla. Luonnonvarojen hyödyntäminen, metsän lisäksi erityisesti kaivostoiminta on yksi tärkeimmistä Suomen tulevaisuuden kivijaloista. Asian haltuun saaminen vaatii osaavaa osallistavaa, yksittäisistä etupiireistä vapaata keskustelua tukevaa ja päätöksentekoon vaikuttavaa ennakointia.

Esimerkiksi tuoreen raportointivaiheessa olevan ennakointitutkimuksen mukaan (www.amtuusimaa.net) pitäisi ottaa huomioon, että miten kaivosteollisuuden ja meriteollisuuden tarpeet kohtaavat vaikkapa ympäristönsuojeluteknologiassa  ja -osaamisessa (esim. ympäristöntilan seurantajärjestelmät – yhden konkreettisen teeman mainitakseni) ja kohdistaa resursseja (mm. koulutusta ja tutkimusta) ammattimaisesti ennakoiduille painopistealueille.

Em. pitkähkö johdanto liittyy artikkeliin, jossa käsitellään mm. Oulun yliopiston rakennustekniikan yksikön alasajoa ja selvitysmiestehtävän tuloksia arvioinut Yrjö Myllylän mielipidekirjoitus Kalevassa 27.8.1996:

”Kaivosten ympäristöongelmien hallinta edellyttää yhteisöllisiä valintoja ja osaavaa koulutustarpeiden ennakointia.”